Tämän sortin nokialaiset ovat kai sentään vielä taatusti kotimaisia?
Aurinko oli vielä nukkumassa. Valonlähteenä vain sähkö..
...tai kuu.
Kävelin Saarenluotoon, paikkaan jostä löysin kaksi viikkoa sitten hippiäisuunilinnun - ja kadotin havaintovihkoni.
Juopa oli saanut jääriitteen molemmin puolin saareketta.
Ison joen usvassa uiskenteli sinisorsia.
Saarenluodossa ei näkynyt mitään ihmeempää. Neljä metsäkaurista sentään yllätin pellolta - ja valokuvaajan. Loppusyksy ja talvi ovat siitä kivoja retkeilyaikoja, että jokainen luontohavainto on ikään kuin jotenkin "painavampi" kuin vilkkaassa kevät-kesä -huumassa. Närhenkin rääkäisy lämmittää korvaa. Tiaset, keltasirkut, punatulkut, palokärki ja muut talven karaisemat linnut kohoavat arvoon arvaamattomaan etelän tirpusten palattua lämpimään.
Aamureippailun ilostuttamana palailin kotiin päin. Mutta... Mikäs se tuossa puun kolossa pilkottaa?
Havislehtiöni - ja kynäkin tallella! Muistiinpanovälineeni eivät ole kummoiset, mutta kaikella on tunnearvonsa. Ovathan nuo niin monet mielenkiintoiset reissut kanssani vaeltaneet. Kiitos siis sille kulkijalle, joka oli ne polulta noukkinut!
Uutta ekopinnaa ei nyt tullut, mutta enpä sitä oikeastaan ollut hakemassakaan. Viime perjantaina satuin katsomaan sohvalta sopivasti ulos nähdäkseni kuusessa nakuttavan tikan. Tarkemmin syynättynä se olkin - pohjantikka! Ensimmäinen havainto lajista tänä vuonna. Näinköhän jäi myös viimeiseksi, sillä tikka lähti tovin kuluttua jatkamaan matkaa. Kuva jäi saamatta.
Pinnatavoitteessani olen päässyt perille, tästä eteenpäin kaikki on bonusta!
170. pohjantikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti