lauantai 31. joulukuuta 2016

Kotikaupungin ekopinnat 2016

Lintuharrastusvuonna 2016 retkeilyni kohdistui lähes yksinomaa kotikapunkiini, Ulvilaan.  Retkeilyni kotiovelta on vahvistanut edelleen käsitystäni siitä että ei kannata mennä merta edemmäs kalaan. Läheltä löytää paljon, jos vain malttaa pysähtyä, odottaa ja ihmetellä.

Erityisesi mieleeni jäi muutamia kohtaamisia.

Tammikuussa kuulin työkaveriltani, että hänen asuinalueellaan toikkaroi ukkometso. Lintu olikin suhteellisen helppo löytää erään pihan takapusikosta. En ole koskaan nähnyt ukkometsoa luonnossa - tai edes pihassa - joten kohtaaminen oli ikimuistoinen. Metso viipyili paikalla useita viikkoja mutta hoksasi kuitenkin onneksi häipyä ennen kiimaryminöitä. Toivottavasti se löysi onnensa sille luontevammasta paikasta.


Maaliskuussa saapuivat hanhet. Kun taivaalta alkaa kuulua nenäsointista "tojotusta", sydämeni sykähtää aina kevätvaihteelle. Hanhet ovat myös siitä kiitollisia, että ne ovat suuria, rauhallisia ja pysyvät useita päiviä aloillaan. Lintuharrastajalle siis oiva opiskelukohde. On hienoa huomata että ahkeralla tarkkailulla ja opiskelulla pystyy nyt tekemään sen mitä vielä kymmenen vuotta sitten piti mahdottomana: lyhytnokat alkavat erottua metsähanhien joukosta. Vielä vähän  lisää harjoittelua, niin saatan erottaa ne myös lennossa! Jostain syystä en kuvannut tänä keväänä hanhia lainkaan, joten peltomuuttajia saa nyt edustaa viheltelevä ja hyvin maastoutuva kapustarinta.



Maaliskuussa ilahdutti myös lehtopöllön huhuilu. Kotmetsikössä ei kuitenkaan ole sopivaa kolopuuta pesimiseen, joten seuraavat huutelut  kuulin vasta syksyllä. Kiva pihapinna pitkästä aikaa!



Mustavarikset valtasivat Ulvilan keväällä! Niiden pesiä alkoi ilmestyä maaliskuussa sekä Friitalan ( kaksi eri koloniaa) että Vanhankylän (yksi kertymä) puolelle. Minun asuinaikanani (syyskuu 1989-) Ulvilassa ei ole mustavariksen pesiä aiemmin ollut. Ovat ilmeisesti joutuneet siirtymään sairaalanmäen männiköstä tai kaupungilta, kun puita on poistettu ihmisille tarkoitettujen asuntojen tieltä.



Huhtikuussa olin "lintukaverini" kanssa Saarenluodon lehdossa nauttimassa kevätsäästä. Kun metsiköstä alkoi kuulua nakuttelua, lähdimme tarpomaan kohti pikkutikkaa, sillä sellainen oli paikalla oleillut. Yllätys olikin hieno, kun tikka lennähti editse, laskeutui puun rungolle ja esittäytyi valkoselkätikaksi!

Toukokuun helminä ovat joka vuosi kaukomailta palaavat laulutaiturit. Kultarinta on pitänyt reviiriään pari viime vuotta terveyskeskuksen ja palvelutalon välisessä lehdossa. Mietin usein, kuinkahan moni päivittäin tietä tallaava huomaa, että koivun latvustossa konsertoi tämä mahtava laulaja. Joskus teksi mieli pysäyttää ohikulkijoita ja huudahtaa: Ettekö te nyt hyvät ihmiset huomaa, että tässä, keskellä Ulvilaa, on tällainen paikka ja tuollainen mahtava laululintu!  Sittemmin syksyllä lehtoon tehtiin luontopolku. Odotan innolla, että pääsen sinne ensi kevään aamutunteina fiilistelemään. Toivottavasti kultarinta ei ota toimenpiteestä nokkiinsa.


Laulutaituri viitakerttunen oli yleinen kesällä, myös Ulvilassa. Kiihkeärytmisempää luhtakerttusta sainkin sitten puolestaan hakea oikein olan takaa tai enemmänkin reisilihaksilla, sen verran tuli kilometrejä poljetuksi tämän harvalukuisen linnun takia. Lopulta tämänkin kohtaaminen oli aika kummallinen. Juhannuksen jälkeen pyöräilin nimittäin peltotiellä, sähkölinjan vierellä, pienen puron varella, kun kuulin tuttua laulua tai oikeastaan useita tuttuja lauluja, jotka lähtivät yhdestä linnusta. Ja tahti sen kuin kiihtyi! Paikka oli mielestäni lajille outo, ei mitään tyypillistä rantaluhtaa, vaikkakin matalaa pusikkoa. Määritysuskoni oli koetuksella, joten nauhoitin laulua kamerallani. Kuuntelin otoksen kotona, ja kyllä se vain luhtakerttunen oli! Kävin paikalla toisenkin kerran, mutta laulu oli vaiennut. Ehkäpä lintu oli siis sattumalta pysähtynyt paikalle, ja innoissaan musisoi jo alkuillasta. Yleensähän nuo yölaulajat ovat aktiivisimmaillaan silloin kun meikäläinen vetelee hirsiä lämpimästi peiton alla. 

Toukokuun lopulla maatilan isäntä ilmoitti pihallaan oleilevasta vieraan värisestä västäräkistä. Kävin ihmettelemässä tuota poikkeuksellisen mustaa väriä - lintu oli ns. melanistinen. Tällainen värimuunnos västäräkillä on harvinainen. Eipä tuo kuitenkaan ollut parinvalintaan vaikuttanut, sillä koti oli perustettu ja poikasten ruokinta oli kiihkeimmillään. Ehkäpä tummuus olikin valttia puolison hankkimisessa!

Kuva: Henry Lehto

Kesän ärsyttävin laji oli ruisrääkkä. En löytänyt sitä sitten niin mistään tavanomaisita paikoista. Tämän linnun ansiosta hoidin fysikkaani ahkerasti tien päällä kesäkuun aamuina ja iltoina. Olin jo lähes luovuttanut, kunnes rääkkä ilmaisi paikalla olonsa kesäkuun viime metreillä - ja taas ihan uudessa paikassa. Miksi linnut eivät voi palata samoihin paikkoihin vuosittain? Inhottavaa ekopinnarin kiusaamista..

Heinäkuussa kaikenmaailman pikkupeikot äimistelivät siellä sun täällä. Tässä juuri pesästä pompannuut kotipihan punarinta.



Elokuun lopussa seisoskelin Vainiolan pellolla yksikseen, hiljaa ja aistit avoinna, kesätuulen rippeitä haistellen. Sitten ruohikon suojasta ojan pientareelta alkoi kuulua vienoa lintujen juttelua,aivan kuin olisi siinä etenemisen lomassa rupateltu niitä näitä. Parvi lähestyi pikkuhiljaa, ja  lopulta ensimmäinen turisija oli lähes jaloissani! Jos olisin malttanut pysyä edelleen liikumattomana, olisin varmaan saanut koko seurueen siihen eteeni, mutta ahne kun olen, kaivoin varovasti kameran taskustani ottaakseni kuvan - ja sehän oli kavereille liikaa! Vain punaiset perät näkyivät lintujen karatessa ilmaan ja laskeutuessa näkymättömiin pienen matkan päähän. Tämä kohtaaminen oli kuitenkin ehdottomasti vuoden paras!


Luulin harrastustapaleeni alussa, että lintuja voi havainnoida vain keväällä, kesällä ja talviruokinnalla. Kun tajusin syksyn merkityksen, minulle avautui aivan uusi maailma. Syksyllä on tavallaan jopa mukavampaa, kun laulunhuuma on laantunut ja äänet erottuvat paremmin. Silloin taivaalta voi tipahtaa vaikka minkälaista rariteettia, kun tuulien viskaamat nuoret linnut poukkoilevat eksyksissään ihan kummissa paikoissa. Tänä syksynä Suomi täyttyi taigarautiaisista, mutta tätä ei Ulvilasta kukaan löytänyt. Sen sijaan taigauunilintu näyttäytyi taas lammen rannalla - kiva kun osaan senkin jo määrittää!

Taivaalta voi löytyä yllättäen myös aivan uusia lajeja!


Varpuspöllö ei kuulu harvinaisuuksiin, mutta se saapuu yleensä syys-lokakuussa kotimetsään, niin tänäkin vuonna. enpä tuota pikkuotusta juuri muulloin ole havainnut. Varpuspöllön läsnäoloa kannattaa aina ruveta miettimään, kun tiaiset säksättävät kiihtyneinä puun kolon ympärillä. Kotimetsikön pikkupöllöt ovat kaikki löytyneet toisten siivekkäiden näyttäminä.



Lokakuussa pinnatavoitteeni 140 tuli täyteen. Tilhi lensi siihen vielä päälle ja viimeinen, 142. laji tuli koskikarasta. Sen kohtaaminen oli myös mukava, kun pitkästä aikaa sukeltelija oli pysähtynyt Kirkkojuovalle saalistelemaan. Tundraurpiainen piti liikkeellä joulukuun, mutta sitä en kyllä mistään löytänyt, "urpot" olivat kaikki ihan taviksia.

Tiivistetysti voi todeta, että läheltä löytyy paljon! Jos vielä hieman näkee vaivaa ja tekee muutamia pidempiä pyörälenkkejä, löytää enemmän. Ensi vuonna ajattelinkin vielä tiivistää ja osallistua Helsingin lintutieteellisen yhdistyksen Tringan haasteeseen Suomen 100-vuotissynttäreiden kunniaksi  "Havaitsetko 100 lajia kotipiiristäsi 2017?". Vuoden aikana listataan kaikki kotipihasta 400 m säteellä havaitut lajit.

Joten ei muutakuin nokat kohti vuotta 2017!

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Euro Birdwatch ja pinnatavoite täynnä!

Vapaa viikonloppu ja loistelias syyssää!

Nyt avittamaan Suomi taas Euroopan ykköseksi lintuhavaintojen keruussa. Ja ehkä se kulorastaskin viimein löytyisi?

Lauantaina lokakuun ensimmäisenä päivänä tuttuun tapaan askeleet ensin kohti "kotilampea".


 Sinitintit etsivät nokkosista murkinaa.
  

Kun ottaa sammakkoperspektiivin, piskuisen lammen aallot näyttävät ihan kunnollisilta. Ei niissä viitsinyt sinisorsakaan enää kellua.

Enpä viitsinyt minäkään se kauemmin maisemissa tallustella, vaan otin nopeamman kulkuneuvon ja poljin myötätuulessa metsään, Ulvilan Selkäkankaalle. Luulisi siellä kulorastaan rätisevän.



Edellisestä käynnistäni olikin jo vissiin vierähtänyt jokunen vuosi, koska metsä oli poistettu ja uudet kuusetkin jo nostivat latvojaan heinikon seasta.


Rastaita oli runsain joukoin. Mutta ei kulorastasta.


Puolukoita oli säästynyt jokunen maisteltavaksi.

Jatkoin matkaani metsässä uusia vanhoja polkuja pitkin. Poimin samalla sienipiirakan täytteeksi suppilovahveroita ja kantarelleja.Jossakin vihesi pyy, ja jokunen metsätintti piti seuraa.


Tikkametsä oli hiljainen, kunnes pyrstötiaisparvi pyrähti ylitse. Ihania pitkähäntiä!


Muutama uusi tuulenkaato oli ilmestynyt, mutta polulla pääsi nyt melkein koko matkan ilman akrobatiaa.


Jatkoin sitten Ruskilankoskelle. Jyrkänteen reunalla on oltava tarkkana.



Kuvassa voi hyvällä mielikuvituksella nähdä 15 isokoskeloa.

Ihmettelin, miksi vastaan tulee niin paljon käveleviä kalastajia ja ulkoilijoita. Asia selvisi päästyäni takakautta "portille": Ulvilan kaupunki viimein estänyt autoilun luontopolulla, hienoa!



Paluumatkalla tarkistin Nikinjärven.


Sen laineet olivat sen verran vaisut, että muutama sinisorsa kellui rantavedessä. Sänkipeltojen päällä lenteli myös sinisuohaukka ja piekana muutti ylitseni etelään. Mutta kulorastasta ei  löytynyt.

Sunnuntaina uusi yritys.


Yöllä oli ollut pakkasta!



Ja niin mahdottomasti rastaita äänessä!  Seulo tuosta sekametelistä nyt kulorastaan rätinät!


Usvasta pompahti jonkin sortin kurppa. Yhtä nopeasti se tipahti myös alas näkymättömiin.


Kesällä valmistuneelta luontopolulta terveyskeskuksen vierestä äkkäsin tutun äänen: taigauunilintu! Se oli jo toinen havainto tänä syksynä!


Taigauunilintu hengaili vihervarpusparvessa. Jatkoin matkaa kohti Saarenluodon lehtoa.

Ranta hehkui syyssäässä.



Ja rastaita! 


Kiertelin sitten lehtoa, pelästytin kaksi lehtokurppaa, kiikaroin rastaita ja odottelin nakkelia. Se on nimittäin ilmaantunut jo kahtena vuotena peräkkäin näihin aikoihin retki-ilahduttajaksi samassa paikassa.



Nakkelia ei tullut, mutta se kulorastas lopulta löytyi! Onnistuin erottamaan lajirätinät, kun rastaspari lenteli ees sun taas muista rastaista hieman erillään. Valokuvattavaksi asti eivät suostuneet jäämään.

Ekopinnatavoitteeni 140 täytyttyä kahlasin luodolta onnellisena lounaalle kotiin.

Iltapäivällä poikkesin vielä kokemassa kurkimuuttoa Hakanpään pelloilla. Tulomatkalla näin uuden siivekäslajin.


Tästä ei kyllä taida saada lisäpinnaa..

Eikä tarvitsekaan, sillä syksyn lapinkirvinen, varpuspöllö (joka jälleen löytyi tinttien opastuksella kelokolosta), taigauunilintu ja kulorastas täydensivät pinnamäärän tavoitteeseen. Mutta jotta liikkuminen ei tähän jäisi, niin kyllä nyt ainakin tilhi vielä pitää löytää!









sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Hitaasti mutta epävarmasti

Elokuu tuli ja meni.


 Kesä vaipuu syksyisen usvan syliin.


 Veneet lipuvat pian talviunille.

Vilja kypsyy.


Mutta lintuharrastaja etsii niska kenossa pinnoja.

Tavoitteeseen - 140 - on matkaa, koossa vasta 133.

Nuolihaukka piti olla satavarma, joka vuosi se on tullut kotimetsikön keloon valokuvattavaksi. Olisko se tässä?


No, ihan kiva, mutta väärä peto: varpushaukka.

Entä tämä?


Joskus pikkulinnut säikähtävät sepelkyyhkyä, sen verran haukkamainen lentotyyli sillä toisinaan on. Mutta nuolihaukaksi se ei väänny.

Nurmikoltakaan sitä ei löydä.



Sillä se on syksyisin enemmänkin keltavästäräkkien matto. Pinna nro 134.

Kävi kuitenkin lopulta niin, että nuolihaukka tuli kuin tulikin pihasta nähdyksi ja jopa istahti keloon.   Mutta kun sain kaukoputken ja kameran valmiusasemiin, jalolintu päätti häipyä.  Numero 135:stä tallentui kuva siis vain ekopinnarin aivosoluihin.

Kuten myös pinnasta 136. Peltopyy! Niitä oli seitsemän yksilön parvi, joka lähestyi äännellen ojan piennarta. Kun seisoi hiljaa paikoillaan, saattoi nähdä yhden jos toisenkin kurkkivan heinikosta ja ikään kuin pohtivat ääneen, onko niiden näkemä hahmo yllättäen reitille kasvanut puu, vai joku mitä pitää säikähtää. Pienen pohdinnan jälkeen kanalinnut päättivät että olen pelottava ja karkasivat ilmaan.



Matkaa pinnatavaoitteseen on vielä 4 lajin verran. Edetään siis hitaasti mutta ei todellakaan varmasti. Tilhi saapunee runsaislle pihlajanmarjoille syksymmällä, mutta kolmen muun uuden lajin - esim.varpus- ja hiiripöllö sekä koskikara - kanssa pelaaminen on kyllä sattuman kauppaa. Eikä niitä ainakaan kotisohvalta näe!


torstai 7. heinäkuuta 2016

Ekopinnaynnäystä ja mustunut väiski

168. 171. 173. 171. 169.  Siinä voisi hyvinkin olla lintuharrastajan verenpaineen ylälukemat kun pinnoja ei kerry.  Mutta ei onneksi, nämä ovat aikaisemmat ekopinnanumerot v. 2011 - 2015.  Alueena Ulvila-Pori-Nakkila-Harjavalta. Kilometrejä n. 2000 - 2500 per vuosi.

Tänä vuonna päätin olla nostattamatta verenpainetta pitkillä merenrantareissuilla ja pinnailla vain kotikunnassani Ulvilassa. Tässähän on kävelyetäisyydellä Kokemäenjoki ja muutama lampi tai oikeastaan pikkujärvi,  lahopuumetsikkö ja lehtomaastoa sekä pyöräilyetäisyydellä vähän isommat vedet, suurempi metsä ja hanhipellot.   Pinnatavoitetta oli kuitenkin syytä madaltaa, juuri tuon meri-elementin puuttumisen vuoksi. Jos 130 täyttyisi, niin verenpaineet pysyvät kohdillaan.

Huhtikuun lopussa koossa oli 95 pinnaa. Sykähdyttävin havainto oli lehdossa ohikulkumatkalla nakuttava tikka, joka ei ollutkaan vanha tuttu pikkutikka vaan valkoselkä-sellainen! Muuten lajisto oli ns. peruskauraa, tyypillistä alkukevään linnustoa aluella.


Verenpainetta ja levotonta kulkemista lähilammella ja takaisin nostatti alkukeväästä liejukana, joka ei koskaan saapunut.  Mustakurkku-uikut yrittivät lohduttaa viihtymällä Pappilanlammella muutamia päiviä. Odottelin toiveikkaasti uikkujen pesintää, mutta pariskunta häipyi kuitenkin paremmille vesille.


Toukokuussa lintuharrastaja kärsi unettomuudesta. Jos olisi halunnut nukkua, olisi pitänyt pitää ikkuna kiinni, mutta jos ikkuna oli kiinni, ei kuullut lajeja. Öinen lehtopöllö huuteli kaveria itselleen vielä kesäkuun puolella, ja sitten piti kuunnella, saako se paria vai ei.  Antennissa laulava mustarastas tuntui myös suorastaan karjuvan korvaan, kun olisi pitänyt saada levätyksi seuraavaan työpäivään. Heräämisten tuskailussa lohtua - ja haikeutta - toi tieto siitä, että juhannukseen mennessä alkaa olla liiankin hiljaista.

Sitten oli pakko tutustua Ulvilan sisämaanpuoleiseen alueeseen, ja polkaista Kullaan järville, jos aikoi noukkia muitakin vesilintuja kuin telkän, tavin, isokoskelon ja sinisorsan. Vappuna kävin Palusjärvellä. Matkaa sopivasti 19 km suuntaansa, hieno sää, mukava seura ja ravitsevat eväät, joten taas tuli terveyspinnoja ekopinnojen kylkiäisenä.


Uimarannalta taittuivat mm. kaulushaikara, silkkiuikku ja kuikka.

Tukkasotkaa varten piti pyöräillä 15 km Pyhäjärvelle, uusi kokemus sekin.

Leineperin ruukin kautta poljenta soljui rennosti ihanien maalaismaisemien läpi.


Kurkkasin samalla Kaasmarkunjokea tästä isommasta koskesta alavirtaan.  Eihän sitä koskaan tiedä, minne se virtavästäräkki kulloinkin tupsahtaa! Ei kuitenkaan vielä tänä vuonna ollut paikalla.

Kaikkein nautinnollisin paikka oli kuitenkin Levajärvi, Kullaata sekin, 22 km kotipihasta.



Tornilta näkee hyvin, linnut ovat lähellä, kiikarietäisyydellä.



Täältä löytyivät Ulvilan nokikanat, lapasorsat ja pikkulokit. Myöhemmin, kesäkuussa, paikalla oli poikennut Tiira-havaintojen mukaan kuhankeittäjä, mutta täytyyhän sitä joitakin lajeja jättää seuraavaankin vuoteen ;)

Pinnoja koossa järvimatkailun jälkeen 117. Sopivat paineet ja tavoitetta kohti mennään!

Sitten alkoi lähilintujen metsästys! Peltosirkku palasi taas Vainiolan - Hakanpään pelloille. Tänä vuonna sai kuulla jopa kilpalaulantaa, kun koiraita tuli kaksi.


Mutta hetkinen: mitä kalasääski tekee pellolla?


No, onhan siellä pelto-oja, jota todistettavasti myös majavat käyttävät. Uoma ilmeisesti kiinnosti sääkseä, mutta muutaman turhan syöksyn jälkeen se lensi länteen paremmille apajille. Yllättävä havainto!

Toukokuun lopussa sain viestin oudosta västäräkistä kirkon seudulla, joka olisi hyvä käydä tsekkaamassa. Olin juuri polkenut pitkähkön lenkin, palannut kotiin ko. paikan ohi, käynyt suihkussa ja valmistautunut iltapalalle. Mutta äkkiäkös minä suunnitelmani pyörsin, hyppäsin pyörän selkään, kävin tapaamassa talon väkeä, kiikaroin ja määritin linnun ja kuvasin vielä varmuudeksi pokkarillani.



Olipa outo väiski, melanistisen tumma.  Oli kuitenkin onnistunut perustamaan perheen, koti oli piipun juuressa. Värimuoto on kuulemma hyvin harvinainen, ja lintua kävi kuvaamassa joitakin harrastajia. Alla Henry Lehdon ottama parempi kuva kyseisestä yksilöstä, kiitos kuvan lainasta!

kuva Henry Lehto

Kesäkuu meni sitten laulun huumassa, valvoessa ja yrittäessä valvoa. Töissä käyvän olisi pitänyt viikolla saada nukutuksi, mutta viikonloppuina olisi pitänyt taas jaksaa valvoa yölaulajien mukana. Satakielen kuulas laulu tunkeutui metsikön läpi kotipihaan ja viitakerttusia oli vähän siellä sun täällä, päivisinkin äänessä. Mutta ne sirkkalinnut ja luhtakerttuset! Ne tuntuvat tippuvan joka vuosi eri paikkoihin. Minusta niille olisi ollut tarjolla erinomaisia laulupaikkoja, mutta ei, ei kelpaa. Ja sitten, mistä ne lopulta löytää?! Ihan yllätyksellisistä paikoista. Kuten sähkölinjan alta peltojen ympäröimästä matalasta pusikosta (luhtakerttunen, vieläpä kaksin kappalein) tai uuden asutusalueen peltopuskasta (pensassirkkalintu)!  Odottelen mielenkiinnolla, josko se puuttuva viitasirkkalintu tulisi tuohon naapurintontille..


Ja niinhän siinä kävi, että äänimaailma on nyt mykistynyt. Linnunpojatkin lähtivät maailmalle, kuvassa haahuilee kukkakorista ponnistanut harmaasieppojuniori. Pinnatavoitteeseen pääsin siis kyllä, koossa 133. Joten pitänee nostaa tavoitetta - 140  saattaa olla pikkuisen iso, mutta ainahan pieni stressi pitää olla, että liikkeellä pysyy!