lauantai 31. joulukuuta 2016

Kotikaupungin ekopinnat 2016

Lintuharrastusvuonna 2016 retkeilyni kohdistui lähes yksinomaa kotikapunkiini, Ulvilaan.  Retkeilyni kotiovelta on vahvistanut edelleen käsitystäni siitä että ei kannata mennä merta edemmäs kalaan. Läheltä löytää paljon, jos vain malttaa pysähtyä, odottaa ja ihmetellä.

Erityisesi mieleeni jäi muutamia kohtaamisia.

Tammikuussa kuulin työkaveriltani, että hänen asuinalueellaan toikkaroi ukkometso. Lintu olikin suhteellisen helppo löytää erään pihan takapusikosta. En ole koskaan nähnyt ukkometsoa luonnossa - tai edes pihassa - joten kohtaaminen oli ikimuistoinen. Metso viipyili paikalla useita viikkoja mutta hoksasi kuitenkin onneksi häipyä ennen kiimaryminöitä. Toivottavasti se löysi onnensa sille luontevammasta paikasta.


Maaliskuussa saapuivat hanhet. Kun taivaalta alkaa kuulua nenäsointista "tojotusta", sydämeni sykähtää aina kevätvaihteelle. Hanhet ovat myös siitä kiitollisia, että ne ovat suuria, rauhallisia ja pysyvät useita päiviä aloillaan. Lintuharrastajalle siis oiva opiskelukohde. On hienoa huomata että ahkeralla tarkkailulla ja opiskelulla pystyy nyt tekemään sen mitä vielä kymmenen vuotta sitten piti mahdottomana: lyhytnokat alkavat erottua metsähanhien joukosta. Vielä vähän  lisää harjoittelua, niin saatan erottaa ne myös lennossa! Jostain syystä en kuvannut tänä keväänä hanhia lainkaan, joten peltomuuttajia saa nyt edustaa viheltelevä ja hyvin maastoutuva kapustarinta.



Maaliskuussa ilahdutti myös lehtopöllön huhuilu. Kotmetsikössä ei kuitenkaan ole sopivaa kolopuuta pesimiseen, joten seuraavat huutelut  kuulin vasta syksyllä. Kiva pihapinna pitkästä aikaa!



Mustavarikset valtasivat Ulvilan keväällä! Niiden pesiä alkoi ilmestyä maaliskuussa sekä Friitalan ( kaksi eri koloniaa) että Vanhankylän (yksi kertymä) puolelle. Minun asuinaikanani (syyskuu 1989-) Ulvilassa ei ole mustavariksen pesiä aiemmin ollut. Ovat ilmeisesti joutuneet siirtymään sairaalanmäen männiköstä tai kaupungilta, kun puita on poistettu ihmisille tarkoitettujen asuntojen tieltä.



Huhtikuussa olin "lintukaverini" kanssa Saarenluodon lehdossa nauttimassa kevätsäästä. Kun metsiköstä alkoi kuulua nakuttelua, lähdimme tarpomaan kohti pikkutikkaa, sillä sellainen oli paikalla oleillut. Yllätys olikin hieno, kun tikka lennähti editse, laskeutui puun rungolle ja esittäytyi valkoselkätikaksi!

Toukokuun helminä ovat joka vuosi kaukomailta palaavat laulutaiturit. Kultarinta on pitänyt reviiriään pari viime vuotta terveyskeskuksen ja palvelutalon välisessä lehdossa. Mietin usein, kuinkahan moni päivittäin tietä tallaava huomaa, että koivun latvustossa konsertoi tämä mahtava laulaja. Joskus teksi mieli pysäyttää ohikulkijoita ja huudahtaa: Ettekö te nyt hyvät ihmiset huomaa, että tässä, keskellä Ulvilaa, on tällainen paikka ja tuollainen mahtava laululintu!  Sittemmin syksyllä lehtoon tehtiin luontopolku. Odotan innolla, että pääsen sinne ensi kevään aamutunteina fiilistelemään. Toivottavasti kultarinta ei ota toimenpiteestä nokkiinsa.


Laulutaituri viitakerttunen oli yleinen kesällä, myös Ulvilassa. Kiihkeärytmisempää luhtakerttusta sainkin sitten puolestaan hakea oikein olan takaa tai enemmänkin reisilihaksilla, sen verran tuli kilometrejä poljetuksi tämän harvalukuisen linnun takia. Lopulta tämänkin kohtaaminen oli aika kummallinen. Juhannuksen jälkeen pyöräilin nimittäin peltotiellä, sähkölinjan vierellä, pienen puron varella, kun kuulin tuttua laulua tai oikeastaan useita tuttuja lauluja, jotka lähtivät yhdestä linnusta. Ja tahti sen kuin kiihtyi! Paikka oli mielestäni lajille outo, ei mitään tyypillistä rantaluhtaa, vaikkakin matalaa pusikkoa. Määritysuskoni oli koetuksella, joten nauhoitin laulua kamerallani. Kuuntelin otoksen kotona, ja kyllä se vain luhtakerttunen oli! Kävin paikalla toisenkin kerran, mutta laulu oli vaiennut. Ehkäpä lintu oli siis sattumalta pysähtynyt paikalle, ja innoissaan musisoi jo alkuillasta. Yleensähän nuo yölaulajat ovat aktiivisimmaillaan silloin kun meikäläinen vetelee hirsiä lämpimästi peiton alla. 

Toukokuun lopulla maatilan isäntä ilmoitti pihallaan oleilevasta vieraan värisestä västäräkistä. Kävin ihmettelemässä tuota poikkeuksellisen mustaa väriä - lintu oli ns. melanistinen. Tällainen värimuunnos västäräkillä on harvinainen. Eipä tuo kuitenkaan ollut parinvalintaan vaikuttanut, sillä koti oli perustettu ja poikasten ruokinta oli kiihkeimmillään. Ehkäpä tummuus olikin valttia puolison hankkimisessa!

Kuva: Henry Lehto

Kesän ärsyttävin laji oli ruisrääkkä. En löytänyt sitä sitten niin mistään tavanomaisita paikoista. Tämän linnun ansiosta hoidin fysikkaani ahkerasti tien päällä kesäkuun aamuina ja iltoina. Olin jo lähes luovuttanut, kunnes rääkkä ilmaisi paikalla olonsa kesäkuun viime metreillä - ja taas ihan uudessa paikassa. Miksi linnut eivät voi palata samoihin paikkoihin vuosittain? Inhottavaa ekopinnarin kiusaamista..

Heinäkuussa kaikenmaailman pikkupeikot äimistelivät siellä sun täällä. Tässä juuri pesästä pompannuut kotipihan punarinta.



Elokuun lopussa seisoskelin Vainiolan pellolla yksikseen, hiljaa ja aistit avoinna, kesätuulen rippeitä haistellen. Sitten ruohikon suojasta ojan pientareelta alkoi kuulua vienoa lintujen juttelua,aivan kuin olisi siinä etenemisen lomassa rupateltu niitä näitä. Parvi lähestyi pikkuhiljaa, ja  lopulta ensimmäinen turisija oli lähes jaloissani! Jos olisin malttanut pysyä edelleen liikumattomana, olisin varmaan saanut koko seurueen siihen eteeni, mutta ahne kun olen, kaivoin varovasti kameran taskustani ottaakseni kuvan - ja sehän oli kavereille liikaa! Vain punaiset perät näkyivät lintujen karatessa ilmaan ja laskeutuessa näkymättömiin pienen matkan päähän. Tämä kohtaaminen oli kuitenkin ehdottomasti vuoden paras!


Luulin harrastustapaleeni alussa, että lintuja voi havainnoida vain keväällä, kesällä ja talviruokinnalla. Kun tajusin syksyn merkityksen, minulle avautui aivan uusi maailma. Syksyllä on tavallaan jopa mukavampaa, kun laulunhuuma on laantunut ja äänet erottuvat paremmin. Silloin taivaalta voi tipahtaa vaikka minkälaista rariteettia, kun tuulien viskaamat nuoret linnut poukkoilevat eksyksissään ihan kummissa paikoissa. Tänä syksynä Suomi täyttyi taigarautiaisista, mutta tätä ei Ulvilasta kukaan löytänyt. Sen sijaan taigauunilintu näyttäytyi taas lammen rannalla - kiva kun osaan senkin jo määrittää!

Taivaalta voi löytyä yllättäen myös aivan uusia lajeja!


Varpuspöllö ei kuulu harvinaisuuksiin, mutta se saapuu yleensä syys-lokakuussa kotimetsään, niin tänäkin vuonna. enpä tuota pikkuotusta juuri muulloin ole havainnut. Varpuspöllön läsnäoloa kannattaa aina ruveta miettimään, kun tiaiset säksättävät kiihtyneinä puun kolon ympärillä. Kotimetsikön pikkupöllöt ovat kaikki löytyneet toisten siivekkäiden näyttäminä.



Lokakuussa pinnatavoitteeni 140 tuli täyteen. Tilhi lensi siihen vielä päälle ja viimeinen, 142. laji tuli koskikarasta. Sen kohtaaminen oli myös mukava, kun pitkästä aikaa sukeltelija oli pysähtynyt Kirkkojuovalle saalistelemaan. Tundraurpiainen piti liikkeellä joulukuun, mutta sitä en kyllä mistään löytänyt, "urpot" olivat kaikki ihan taviksia.

Tiivistetysti voi todeta, että läheltä löytyy paljon! Jos vielä hieman näkee vaivaa ja tekee muutamia pidempiä pyörälenkkejä, löytää enemmän. Ensi vuonna ajattelinkin vielä tiivistää ja osallistua Helsingin lintutieteellisen yhdistyksen Tringan haasteeseen Suomen 100-vuotissynttäreiden kunniaksi  "Havaitsetko 100 lajia kotipiiristäsi 2017?". Vuoden aikana listataan kaikki kotipihasta 400 m säteellä havaitut lajit.

Joten ei muutakuin nokat kohti vuotta 2017!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti