Liikennettä oli vähän, ja pyörätiekin aurattu, mutta huomattavasti kevyempi olisi kyllä ollut polkea ajorataa pitkin. Vaikka käytänkin kypärää ja huomioliivejä, poljen kuitenkin mieluummin turvallisesti pyöräväylällä kuin mietin takaa tulevien autoilijoiden havainnoimiskykyjä.
Ruskilankoskella olin siis jo valmiiksi odottamassa, että valo avaa näkymän, jossa koskikara pulahtelee hyiseen veteen ruokaa hakemaan.
Näkymä oli kyllä kaunis, mutta maisemassa eloa tarjosi vain veden virtaaminen, kosken kohina, jään murahtelu ja retkeilijän askeleitten narskunta.
Siispä eteenpäin!
Nakkilassa Arantilankoskesta löysin sentään kolmisenkymmentä sinisorsaa. Kiikaroin ja kuvasin maisemaa sieltä sun täältä. Ei karaa. Naureskelin itsekseni, että olisi hienoa huomata kotona, että johonkin kuvaan tarttunut tumma piste olisikin kara.
Siinä sitten jo poislähtöä tehdessäni, tihrustin tarkemmin vielä kerran jään reunalle. Ja siinähän se oli, tämä pohjoisen pikkuihme! On se sitkeä ja karaistunut tyyppi!
Kotiin päästyäni huomasin ilokseni polttaneeni 3,5 tuntia joulukaloreita! Sitkeä tyyppi tämäkin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti